marjakrons

Määki Turus teatteris 1 2019

Määki Turus 1 2019 ja teatteris


 

Kyl niinpal olin hepnaadil lyöty, kun olin Turun Kaupunginteatterissa katsomassa Juha Siltasen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Ihana neiti N. Ja Vartiovuoren arvoitus. Hämmästelin, kun ne lukivat tabloidikokoista Turun Sanomaa! Ja mää pruukkaan tuora Turust ain mun kukkakauppiaalleni pinon vanhoi sanomalehti, kun se kai on Suomen ainoo broad sheet -lehti, mihin kukat saa enää sivistyneesti käärittyy talvipakkasil.

Ei mul sit muuta valittamist olekaan. Hyvin oli ohjattu ja ylöspantu, mitä nyt huvitti kun elokuvis ja teatteris ja raastuvanoikeudessaki tilaisuuden yleisö istui selkä tapahtumiin päin. Olis ne nyt senttä voinut asetella vaik vähän vinoon.

Ja see tiätysten, että kun kirjailija ohjaa oman tuotoksensa, niin niist tuppa tulemaan ain vähän liian pitkii. Täsäkin olis vallan hyvin voinu Ida Granlundin (Minna Hämäläinen) ja Jenny Saaarisalon (Kirsi Tarvainen) meuhkaamist eres takasin näyttämön poikki vallan hyvin lyhenttä, ja me tyhmät turkulaiset kyl oltais ymmärretty.

Ensimmäinen näytös oli kaikkiaankin pitkä ja vähän laahaava, mut sitä kirkasti pääosan esittäjät: Tobias Zilliacus (kirjastonhoitaja Allan Törnudd) ja opiskelijatar Maggi, Mervi Takatalo. Niinpal hiano työtä näkee harvoin edes Helsingis. Ja pääosan esittäjät sytyttivät koko muun laadullisen näyttelijäkaartin eloon.

Näytelmällä on tosipohja: jos naista vähänkään 20-luvulla epäiltiin kevytkenkäiseksi, hän sai heti prostituutin leiman otsaansa. Tätä kaikkea varsin hienosti toimitettu käsiohjelma selvittää loistavasti. Muuta en halua paljastaa, vaikka mieleni tekisi, sen verran mielenkiintoinen juoni on. Kannattaa lukea käsiohjelma huolellisesti ennen teatteria! Ajankuva ja lavastus olivat mainioita muutenkin ja puvustus oli hurmaava, vaikka puvustaja Tuomas Lampinen toteaakin ujosti, ettei se pukuhistorian kurssilla menisi läpi. Kyl meil meni. Mun vakituinen teatterikaverini Turussa on pitkän linjan teatteriammattilainen Liisa Vahtera (e. Karanko) ja me oltiin aika lailla samaa mieltä nähdystä. Kannatti käydä.

- - -

Samal Turun reissul käytiin sit tiätysti kattomas teatterin dramaturgin Satu Rasilan kirjoittama ja ohjaama Katoava maa, joka kertoo ikääntyvän pariskunnan rakkaustarinan. Tarinaa varjostaa vaimon etenevä muistisairaus joka tuo esiin menneisyyden muistot, ilon ja surun hetket. Näitä vaiheita käydään läpi yhä useammassa suomalaisperheessä.

Muistisairauksista kertovia näytelmiä on viime aikoina tehty monta, eikä tämä ole huonoimmasta päästä. Esityksen kruunaavat loistavat Juha Muje ja Marja-Leena Kouki. Piiruntarkkaa työtä, ja varsinkin Kouki on loistelias. Molemmat tekevät tässä upean paluun nuoruutensa kotiteatteriin. Heidi Wikarin lavastus ja puvut luovat viileänvaale an atmosfäärin sanoille, joilla on merkitystä.

Ei muuta kun että menkkä Turkku, siäl on mukavaa. Olis samaan aikaan ollut avovesiuinnin mestaruuskilpailutkin, mut kun on lapsuutensa ja nuoruutensa Aurajoen rannal asunut, niin mitä sinne palelemaan. Teatteris on lämpimämppä ja valtavan hyvä kaffe.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat