marjakrons

Venäläisklassikoita uudistuneina Kansallisessa

  • Elena Leeve, Marja Salo ja Emmi Parviainen ovat kolme sisarta, Hannu-Pekka Björkman puolestaan pappa-Karamazov. Kuva Kansallisteatteri.
    Elena Leeve, Marja Salo ja Emmi Parviainen ovat kolme sisarta, Hannu-Pekka Björkman puolestaan pappa-Karamazov. Kuva Kansallisteatteri.

Venäläisklassikot jyräävät nyt Kansallisteatterissa.

Kansallisteatterin Karamazovin veljekset on ihmisen ja Jumalan tilinteko. Dostojevskin viimeiseksi (ja joittenkin lähteitten mukaan keskeneräiseksi jäänyt) suuri romaani, jossa erakko Zosima (upea Seela Sella) on venäläisen hurskauden ihanne, kun taas isä-Karamazov (niinikään upea Hannu-Pekka Björkman) edustaa ahneutta ja pahuutta.

En ole aikaisemmin törmännyt veljeksiin näyttämöllä, mutta kukapa ei jo nuoruudessaan olisi kahlannut läpi mestariteosta. Tarkoitan nyt aikaa, jolloin vielä luettiin suurten mestarien teoksia, syvennyttiin ja pohdittiin olevaista luetun läpi. Dostojevskin oma elämä näkyi koko tuotannossa: sairaus, köyhyys, pelihimo, laupeus, rikollisuus ja pyhyys. Niin ne näkyivät myös Samuli Reunasen dramatisoimassa ja ohjaamassa näytelmässäkin.

Raadollisuudessaan Reunasen tulkinta on istutettu nykyteatteriin. On ääntä ja vimmaa, tiskijukkaa ja herkkää, mutta voimakasta koreografiaa: eli kuten minua viisaammat sanovat: ”Moderni liikekieli ja klassisesta ammentava konemusiikki sulautuvat luontevasti yhteen esityksen visuaalisuuden ja näyttelijöiden taidollisten edellytysten kanssa (Lauri Meri, HS). Siksi onkin mukavaa, että näyttämöllä on niin paljon lahjakkaita nuoria, kuten Miro Lopperi, Diana Tenkorang, Maruska Verona ja Juho Uusitalo. Ikinuorista puhumattakaan – Maria Kuusiluoma, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen sekä mainitut Seela Sella ja Hannu-Pekka Björkman.

Yksi Kansallisteatterin yhteistyökumppaneista on muuten Eeva-lehti, jonka uusimmassa numerossa on Björkmanin tiukkaa tilitystä: professori luopui työstään Taideyliopistossa, jota kutsuu Siperiakseen. Sille hän viideksi vuodeksi uhrautui, kunnes palasi näyttämölle. Suuren yleisön voitto: kolmen aukeaman mittaisessa jutussa todetaan, että ”Björkman on palannut harharetkeltään todellisten intohimojensa pariin”. Näitä intohimoja ovat näytteleminen, kirjoittaminen ja hengellisyys.

Wanha Rouva, siis allekirjoittanut, on rakastanut venäläisiä klassikoita siitä lähtien, kun muinoisessa Norssissa äidinkielenopettajamme pani meidät lukemaan Rikosta ja rangaistusta. Siitäkin on tehty mitä upeimpia teatteri- ja elokuvaversioita. Credo, uskon, kuten Karamazovin veljeksissä todetaan. Niinpä on hienoa, että Kansallisteatteri tarjoaa yleisölle Klassikkolippupaketin, jolla pääsee Karamazovien rinnalla myös suurella näyttämöllä esitettävään Paavo Westerbergin ohjaamaan Kolmeen sisareen.

MOSKOVAAN!

Kolmeen sisareen pääsin juuri tutustumaan, ja siinä on paljon samaa tekemisen meininkiä kuin Paavo Westerbergin nelisen vuotta sitten ohjaamassa Vanja-enossa: ennakkoluuloton, nuori tiimi, puhekielisyys ja alkuperöinen tshehovilainen lämpö, josta uneksitaan nytkin. Työ – köyhtyvälle eliitille utopiaa, rakkaus – köyhtyvälle eliitille unelmaa ja tulevaisuus – kohtalon varassa. Vain Moskovaan pitäisi päästä, joka ratkaisisi ongelmat.

Markus Tsokkisen lavastus vie betonista tiileen ja aaltopeltiin, Pietu Pietiäisen valot ja Sanna Salmenkallion musiikki korostavat Westerbergin ajatonta näkemystä. Videointia käytetään, vaikka joskus vähän ylenpalttisesti. Kyllä suutelukohtaukset ja lavastuksen halkovat Jurassic Park -tyyppiset hirviöt lähestyivät populismia, samoin muutama rokkinäyte, kaukana slaavilaisesta melankoliasta. Lavalla huidottin ja hyörittiin ja huudettiin ja juostiin edestakaisin niin, että ikäihmistä hirvitti. Mutta hei, eihän tässä kohderyhmänä olekaan vanhukset, vaan koko kansa. Kuka kolmikymppinen tulisikaan vapaaehtoisesti seuraamaan Eino Kaliman hiljaista tapahtumista?

Elena Leeve, Samuli Niittymäki, Terhi Panula, Emmi Parviainen, Esko Salminen, Marja Salo, Tuomas Tulikorpi, Anna-Maija Tuokko, Olavi Uusivirta ja Jussi Vatanen tietysti loistavat. Salminen tekee monologinsa vimmalla, Vatanen taas älyllisesti eritellen. Hienoja molemmat.

Haaveet ja tylsistyttävä nykyolo huokuvat ensemblesta jota Anna Sinkkosen puvustus korostaa hyvin. Se sopii mainiosti myös näyttelijätyön fyysisyyteen.

-----

Nyt sitten vaan odottelemaan Helsingin Kaupunginteatterin Kirsikkatarhaa. Lauri Maijala taatusti puhuttelee nykyihmistä siinä kuin Kalima 50-lukulaisia. Ensi-ilta on 28.2.2019 Suurella näyttämöllä. Odotan etenkin Ranevskajan roolin tekevää (Maijalan äitiä) Heidi Heralaa, joka tulee näyttelijänä yhä mielenkiintoisemmaksi sitä mukaa kun vuosia tulee lisää.


 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat