marjakrons

Määki Turus 1/18: Turun Taru on koreografin juhlaa

  • Stefan Karlsson on huikea Frodo, jota aisapari Sam, Hannes Suominen, vinkeästi seuraa.
Kuva käsiohjelmasta/Marita Koivisto.
    Stefan Karlsson on huikea Frodo, jota aisapari Sam, Hannes Suominen, vinkeästi seuraa. Kuva käsiohjelmasta/Marita Koivisto.

 Onni ei synny omistamisesta, vaan luopumisesta. Siinä minulle tärkein sanoma J.R.R. Tolkien-trilogiasta Taru sormusten herrasta. Mutta Wanha Rouva kuuluu sukupolveen, jolle juuri ilmestyneiden tuhatsivuisten kirjajättien lukeminen olisi ollut ylivoimaista ruuhkavuosina vuorotyössä ja kolmen alle kouluikäisen äitinä. Siksi tutustuin Sormus-trilogiaan ja sitä seuranneisiin Hobitteihin vasta tämän vuosituhannen puolella, Peter Jacksonin leffamaailmassa.

Nyt avautuivat myös muut vakavat teemat: rotusorto, totalitarismi ja luonnonsuojelu, jotka ohjaaja Mikko Kouki oli saanut hyvin sujautettua mukaan. Koukin ohjauksesta on sanottu, ettei se ”kokonaisuutena ole omaperäisin”, mutta olen toista mieltä. Ei ole helppoa toteuttaa tämäntyyppistä formaattiteatteria, jossa jokaista askelta valvotaan lisensseillä ja henkilöt sekä paikat ovat rekisteröityjä tavaramerkkejä. Tai siis toisaalta tietysti olisi , jos haluaisi laiskasti tehdä teatteria matkimalla suuren maailman esityksiä ja menestyselokuvia. Dramaturgina Sami Keski-Vähälä oli  keskittynyt olennaiseen.

Koukin aisaparina on ollut oivallinen apulaisohjaaja-koreografi Oula Kitti. Meno näyttämöllä oli varmasti Kitin ansiosta hengästyttävän komeaa. (Kitti vakuuttaa muuten myös Taru Mäkelän arvostelijoiden turhaan ylenkatsomassa Varastossa vyörymällä rollaattoreineen uhkaavasti kuolemaan asti alas kerrostaloportaikkoja).  Turun Taru on koreografin riemuvoitto.

Lisäruutia Turun Taruun toivat pyrotekniikka, kivuttomasti ja sopivasti vaihtuvat komeat lavasteet sekä valot ja ihan hyvä näyttelijäkaarti. Ei varmaan ole helppoa esimerkiksi Mika Kujalana aloittaa näytelmä Sir Ian McKellenin jalanjäljissä. Galandriel, Kirsi Tarvainen, melskasi vielä ihanammin kuin Cate Blanchett. Ja Turussa koko vuoden töitä paiskinut Markus Järvenpää kyllä Wanhan Rouvan mielestä hakkasi Viggo Mortensenin (vaikka ei hänessäkään mitään vikaa ole, päinvastoin – mutta ainutkertainen näyttämötyö on kuitenkin aina eri asia kuin elokuva). Jos näytelmää jostain täytyy moittia, on se tietysti korostunut miesnäkökulma: naiset ovat kauniita, miehet menevät ja tekevät. Mutta sehän oli Tolkienia se.

Wanha Rouva oli eksynyt näytelmän toiseen esityskertaan. Kun katseli yleisömerta, tuntui siltä, että taisin olla ainoa, joka ei ollut opuksia saanut luettua. Kohderyhmä saattoi olla juuri niitä, jotka 1970- ja 1980-luvulla olivat tiiliskivifantasioiden lukuiässä. Nelituntinen näytelmä oli kuin heille tehty, samoin seuralaiselleni, joka tunnusti lukeneensa aikoinaan trilogian putkeen läksyistä ja yöunista välittämättä... Yhdessä kyllä epäilimme, ettei spektakkeli tällaisenaan avaudu ilman taustatietoja eli romaaneja tai elokuvia. Nelituntinen näytelmä kyllä sopi minullekin, Wagnerin ystävälle. Ja kaksi väliaikaa oli sovitettu juuri sopivasti että ikäihminenkin sai jaloitella. En yhtään ihmettele, että tämän kevään esitykset ovat lähes loppuunmyydyt, mutta kannattaa tähdätä syksyyn, sen verran hienosta tuotannosta on kysymys.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit ()

Erkki Joona

Olet oikeassa! Monet tuntemani henkilöt minä mukaan lukien ovat jatkaneet hyväosaisuutta muille. Ei mitään uutta auringon alla. Kaikki on jatkuvaa kiertokulkua.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset