*

marjakrons

Vielä kerran Pohjantähti Lahdessa

  • Siinä on 1500 sivua - ja näytelmä on Lahteen koostettu hienosti. Kuva WSOY
    Siinä on 1500 sivua - ja näytelmä on Lahteen koostettu hienosti. Kuva WSOY

Odotukset olivat korkealla, kun Lahden Kaupunginteatteriin saatiin Väinö Linnan-Ari Pekka Lahden (dramatisointi) ja Juha Malmivaaran (ohjaus) Täällä Pohjantähden alla  -näytelmän kakkososa Mäensyrjänkansan kärsimystie.

Ja sitähän se oli, kärsimystietä. Tekijät olivat korostaneet tarinan tragiikkaa – jotain on tietysti kolmen volyymin 1500-sivuisesta kirjasarjasta karsittava, johonkin keskityttävä, kuten nyt kärsimykseen. Vähän kärsi kyllä tällainen ammattimainen rivikatsojakin: näytelmän ylöspano ei sisältänyt uutta, vaan teho ja tenho piilivät ykkösosasta tutuissa elementeissä: raakalautanäyttämö, pistolapiot, tuolikavalkadi. No, Hennalan vankileiri sentään hallitsi uutena elementtinä, jättikatiskana, näytelmän alkuosaa.

Tuskin jylhä näytelmä odotuksia pettää. Riippuu kai siitä, mitä kukin odottaa. Katsoja saa, mitä tulee hakemaankin: kappaleen karmaisevaa isänmaan historiaa. Onko nyt niin, että Suomi 100 –teemaan ei millään saada mahdutettua mitään iloisia asioita?

Koko teatterin hieno ensemble panee taas parastaan ja Aune Leppäseksikin noin vain hoitovapaalta muutaman päivän varoitusajalla kaapattu Anna Pitkämäki teki vimmaisen nappisuorituksen. Ilmeisen huolella valittu musiikki toimii tässäkin ja koko näyttelijäkunnan elastinen, liikunnallisesti merkittävä tuotos on mukavaa katseltavaa joka ikään. Panu Varstala on hieno koreografi.

------

Mäensyrjänkansan kärsimystie sivuaa luonnollisesti Louhimiehen Tuntematonta. Ehdotan, että ne, jotka eivät vielä Louhimiehen elokuvaa ole Hämeessä ehtineet katsoa, menisivät ensiksi teatteriin ja vasta sitten elokuviin ihan vain tunnejärkytysten takia.

Samalla voisi leffasta etsiä friikkien löytämät ”viisi virhettä Tuntemattomassa”.  Yksinkertaisena ihmisenä löysin itse vain kolme. Ensimmäinen on alkukuvissa käytetty lopen kulunut vedellä ja vedessä leikkiminen, jota on viime aikoina käytetty sarjafilmissä kuin sarjafilmissä Viikingeistä Petokseen. Toinen moka on sivurooliin laskelmoidusti valittu suloinen mutta ah niin amatöörimäinen Robin (joka toki tuo 50.000 uutta teinikatsojaa) samaan aikaan, kun päteviä nuoria ammattilaisia olisi pilvin pimein. Aika epäeettistä, kun teatterintekijöistä jokainen tarvitsisi näytön paikan. Kolmas moka on sitten se, (huom. älä lue, jos pelkäät juonipaljastusta) että Rokka palaa juurilleen perheensä ruokapöytään entiseen kotiinsa Kannakselle jonne ei kyllä yksikään Suomen mies mennyt tuohon aikaan enää ilman passia ja viisumia. Mutta nämähän ovat maapähkinöitä sen rinnalla, että Louhimies on tehnyt hienon elokuvan.

Ja Lahden Kaupunginteatteri on tehnyt taas hienon, totisen, hämäläisen näytelmän. Paitsi että rovasti Salpakari (Teemu Palosaari) ei sitten vanhene yhtään, kun taas poika Ilmari (hienosti näytellyt Jarkko Lahti) on äitinä sanojen mukaan pystytukka, vaikka kaljuhan sieltä paistaa. Mutta nämähän ovat niitä ohjaajien vapauksia, viis siitä, kumpi näyttää vanhemmalta, isä vai poika, kauneushan on katsojan silmässä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset