*

marjakrons

Kangastus 38. Parempi kuin kirja?

Joskus alaluokilla piti käydä uskonnontunnin täydennykseksi elokuvissa katsomassa John Hustonin Raamattu (1966) vai olisikohan se ollut Cecil B. DeMillen Kymmenen käskyä (1956)?

Ulos tullessa oltiin sitä mieltä, että esitys oli parempi kuin kirja. Vai olikohan se kuitenkin toisin päin? Yleensä hienoista kirjoista tehdään keskinkertaisia leffoja ja  tusinakirjoista loistavia elokuvia – tai näytelmiä.

Samaa tuli Wanha Rouva miettineeksi, kun oli nähnyt Suomen Kansallisteatterissa Kjell Westön näytelmän Kangastus 38. Kumpi oikeastaan potkaisi, kirja vai näytelmä? Molemmat peilaavat ansiokkaasti sitä, miten vanhaa maailmaa haudattiin ja uutta uhkaa rakennettiin, ennen kuin Suomessa oli toivuttu edes sisällissodasta.

Kirja vai näytelmä? Ihan sama. Molemmat toimivat. Komeassa kirjassa häiritsi, että loppuratkaisu oli itsestään selvä. Näytelmän kohdalla taas nostan hattua Michael Baranin ja Mikaela Hasánin dramatisoinnille. Huima suoritus! Valtavasta aineistosta oli tiivistetty olennainen jättämällä pois muutama sivuhenkilö (Guido, Rolle, Minna Craucher, venäläiset ystävät)  ja kohtaukset (esimerkiksi saaristoloma teutonisen Areliuksen kanssa oli korvattu onkireissulla, Thunen ajat Tukholmassa ja Moskovassa) joilla ei draaman kaaren kannalta ollut merkitystä. Selma Lagerlöf -pätkän poisjättämisellä taas olisi armahdettu katsojaa – sillä lienee tarkoitus vai korostaa kirjassa heiveröisen (no ei kyllä näyttämöllä, osassa oli nimittäin Kristo Salminen) näyttelijän Joachim Jaryn kertojaminää. Liki kolmetuntinen näytelmä on nykyaikana pitkä, tuppaa menemään tekniikallakin ylitöiksi.

Pelkään kyllä pahaa, että tässä käy niin kuin Juurihoidossa: kirjaa lukemattomat voivat olla  näytelmän jälkeen vähän pihalla. Tai sitten ei. Eikö Otava olisi voinut teettää kirjasta pokkaripainosta oheislukemistoksi kotiin? Suoraan sanottuna oli ihanaa hampaidenpesun jälkeen unisukat jalassa kaivaa kirja hyllystä ja kerrata tapahtumat (ja tapahtumatta jäämiset) vielä illalla ennen nukahtamista. Onneksi hyvin toimitettu käsiohjelma kyllä johdattelee katsojan aikakauteen ja aatteisiin.

Milja-Matilda-rouva Wiikin vankileirin rampauttama jakautunut persoonallisuus oli annettu kolmelle hyvälle näyttelijälle. Säntillinen rouva Wiik, Cécile Orblin, vei tarinaa eteenpäin, kiltti Matilda, Edith Holmström, käy elokuvissa ja intohimoinen Milja-neiti, Noora Dadu, selvensivät naiskuvan. Timo Tuominen oli hienosti liberaali, hyväntahtoinen luuserijuristi ja muukin Keskiviikkoklubi (Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long, Petri Liski ja mainittu Kristo Salminen) oli kiitoskukkansa ansainnut. Samoin tietysti lavastaja Katri Rentto.

Suurimmat puketit korjasi tietysti kirjailija itse, jonka rinnalla katsomossa oli uusi kuvankaunis rakastettu. Westöhän on tunnustanut julkisuudessa olevansa onnellisesti rakastunut. Onneksi ei tarvinnut leikkiä seurapiiritoimittajaa.

Lopuksi kaunis kiitos Liisa Ryömän hienolle suomennokselle, Westön arkkisuomentajalle. Hänen muistolleen on myös omistettu rivi henkilökuntaluettelon lopussa. Olisi kyllä saanut olla paljon isommalla fontilla, niin merkittävästä kääntäjästä ja sanataitajasta oli kysymys.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän markkuhuusko kuva
Markku Huusko

Jos on parempi kuin kirja, on kyllä jo henkeäsalpaavan hyvä. Westön kirjassa on huikea jännite, joka kantaa alusta loppuun.

Sofi Oksasen Puhdistuksen kohdalla joutui kysymään tämän saman kysymyksen. Näytelmän näin Kansallisteatterissa ensin ja kirjahan tuli vasta myöhemmin. Ehkä tämä järjestys vaikutti osaltaan siihen, että en edelleenkään osaa sanoa, kumpi oli parempi. Näytelmä oli pirun tehokas ja kirja koukuttava.

Tämän blogin suosituimmat

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset