marjakrons

Poikarakkautta Venetsiassa

  • Suomalaisia stipendiaatteja Thomas Mannin koulun Johanneumin pihalla Lübeckissa 1966. Manniin syntyi elinikäinen rakkaus, muut rakkudet halisuivat kuin syksyn lehdet.
    Suomalaisia stipendiaatteja Thomas Mannin koulun Johanneumin pihalla Lübeckissa 1966. Manniin syntyi elinikäinen rakkaus, muut rakkudet halisuivat kuin syksyn lehdet.

 

Poikarakkautta Venetsiassa

 

Kävin vihdoin ja viimein katsomassa Kansallisteatterissa Michael Baranin dramatisoiman ja ohjaaman Thomas Mannin pienoisromaanin Kuolema Venetsiassa.

Yritin kyllä päästä ajoissa ja moneen kertaan, mutta ystävättärelläni Päivi Istalalla oli aina jotain muuta tärkeämpää. Istalan olisin ihan ehdottomasti halunnut mukaan siksi, että olimme yhtä aikaa 1965 Saksan Liittotasavallan stipendiaatteina Lübeckissä ja kävimme Thomas Mannin omaa koulua Johanneumia.

 Kielikurssillamme käytiin läpi Thomas Mannin pienoisromaani Tonio Kröger ja siitäpä alkoi Mann-ihailuni. Alkoi etuoikeutettu, naiivi ja herkkä teinitytön kirjallinen sukellus Mannin sukuun. Tietysti me Päivin kanssa kävimme ihailemassa Buddenbrook-taloa ja Buxtehuden urkujakin (itse Bach käveli 300 kilometriä kuullakseen Buxtehudea Lübeckin Marienkirchessä – helpompaa meillä oli, kun tulimme Hampurista junalla). Meni se Saksan-visiitti toki viihteenkin puolelle, kun tukka oli pitkä ja blondattu ja Istala muuten kaunis ja lisäksi älykäs ja sanavalmis jo silloin. Niin että hauskaa meillä oli.

Yhtä kaikki, Thomas Mann -rakkaus jäi elämään. Tuli luettua kaikki, mitä Turun Kaupunginkirjastosta löytyi, mikä sitten lukion seitsemännellä luokalla kostautui geometrian vitosena.

Kuolema Venetsiassa oli Mann-kavalkadissa minulle tärkeä pala. No, onhan siitä tehty elokuva, baletti ja oopperakin, mutta Kansallisteatterin kuvaelmaversio on varmaan yksi tehokkaimmista.  Mannin Kuolema Venetsiassa -henki leijui esityksessä voimallisena. Kurjistuva päähenkilö, kuuluisa kirjailija von Aschenbach (ihanasti irvokas Jukka Puotila), rappeutuva Venetsia ja narraattori narraatiossa, Mannin alter ego (Jukka-Pekka Palo) pelasivat saumattomasti yhteen.

Veteen vajoavan suoalueen myrkyllinen vaara on läsnä samoin päähenkilön, ylistetyn kirjailijan pysähtyneisyys. Poikarakkaus (tai pedofilia, platoninen kylläkin nykykielellä) on piilotettu katseisiin ja repliikkeihin. Jumalan kiitos, johan tätä revittelevää Tomppa-maniaa näkee jo pyyhkeissä ja pussilakanoissa ihan tarpeeksi.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän rkoski kuva
Raimo Koski

Venetsian matkani voimakkain kokemus oli kanaalissa kelluva täysin pallon muotoinen kissanraato. Olisiko siitä ollut veden pinnan alla noin 10 - 20 %. Kuvasi hyvin paikan luonnetta mielestäni. Se oli joskus 70-luvulla.

Tämän blogin suosituimmat