marjakrons

Teatteria teatterista

  • Kristiina Halttu ja Eero Aho perhekriisissä. Kuva Stefan Bremer.
    Kristiina Halttu ja Eero Aho perhekriisissä. Kuva Stefan Bremer.

 

Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä Kansallisteatterissa on draama keski-ikäisestä miehestä, joka työpaineiden ja perhekriisin keskellä etsii yhteyttä aikuiseen tyttäreensä ja menneisyytensä valintoihin. Mutta itse asiassa se onkin teatteria teatterista ja teatterilaisista, hyvässä mielessä sisäänlämpiävä.

Mahdolliset maailmat on myös näytelmä siitä, miten 12-vuotias lahjakas Antti, Westerbergin alter ego, saa merkittävän teatteriroolin ja hyppää aikuisten maailmaan. Perhekriisin keskellä hän löytää uuden kodin teatterista. Nykyhetkessä entinen lapsitähti on keski-ikäinen mies, joka alkaa huomata ympärillään yhä oudompia tilanteita. Miksi vanhempi mies metroasemalla on niin tutunoloinen? Voiko kukaan tietää, minkä junan kyytiin kannattaa astua? Mahdolliset maailmat on rakkaudentunnustus teatterille, jossa lapsuus ei koskaan kuole vaan muuttuu  fantasiaksi. Jo etukäteen mediassa puhki käsitelty Westerberg tekee teatteria sattuman ja valintojen säännöttömästä pelistä tulevaisuuttakaan unohtamatta.

Jos nykynäytelmä kestää yli kolme tuntia, se on liian pitkä, ja kun kirjoittaja päästetään ohjaamaan, tai toisin päin, syntyy yleensä aina liian pitkä esitys. (Tämä ei siis koske esimerkiksi Wagneria tai Shakespearen kuningasnäytelmiä, vaan nimenomaan näytelmiä tästä ajasta tämän ajan yleisölle.) Nytkin pääsylipun 2 tuntia 55 minuuttia venyi kolmeksi tunniksi ja 10 minuutiksi. No, kestihän sen, kun sai vaivihkaa tarkkailla pari penkkiriviä taaempana istuneen kuningas Ralf Långbackan reaktioita – näyttämöllä kun hääräsi takaumissa myös naurettavan impulsiiviseksi ja pikkutarkaksi piirretty ohjaaja Ralf Galileo-näytelmän kimpussa. Ymmärtäväiseltä vaikutti tuo oikea Ralf ajan ääniä seuratessaan.

 

Ja mikä olikaan seuratessa, kun fyysisesti ja henkisesti rajun pääosan veti loistelias Eero Aho. Tukena oli niin monta estradisukupolvea, (Esko Salminen, Jukka-Pekka Palo, Merja Salo, Saara Kotkaniemi) että voisiko tässä puhua jo metateatterista? Niin tai näin, Westerberg tekee aina mielenkiintoista teatteria. Tässäkin näimme jatkumon parin vuoden takaiseen Vanja-enoon. Samalla sitä pääsee tirkistelemään näyttelijäntyön ytimeen.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat