marjakrons

Tabu on synkkä musiikkiteos

Tabu olikin hienoa musisointia, valoa ja vimmaa!

Menin toivorikkaasti seuraamaan Kristian Smedsin ohjaamaa ja dramatisoimaa Tabua. Olen ollut jo teini-iästä asti vannoutunut Timo K. Mukan ihailija, joten odotin Kristus-Perkeleen ja Milkan tarinaa innolla. Mutta siellä lavallahan olikin Ku Klux Klan –huppuinen mummo, vain sananmukaisesti kivenheiton päässä katsomosta.

Just just. Ei sanaakaan sanottu siinä. Seela Sella tepasteli vaikuttavasti näyttämöllä puolitoistatuntisen eri rooleissa, Tero Jartti esitteli tempuillaan edelleen mahtavaa bodyaan. Mutta olihan tämmöinen valoinstallaatiokin mielenkiintoinen juttu kokea ja avasi toki nykymaailman menoakin guerillamenolla. Ja ne valot ja muu silmälle ja korvalle tarkoitettu rekvisiitta! Huima juttu Teemu Nurmelinilta, Pietu Pietiläiseltä ja Tuuli Kyttälältä. Parasta antia oli ehdottomasti Pekka Kuusiston musiikki, joka alkaa varkain pimeydestä ja loppuu siihen. Väliin mahtuu mielenkiintoinen, rikas sävelkimara. Ja uskokaa tai älkää, kyllä se Kuusisto siellä ihan itse soittaa, mukana kuusi pientä viuluviikaria. Jos puhumattomuus tuppaa nukuttamaan, Kuusiston fortet kyllä herättävät. Sitä vartenhan Haydninkin kerrotaan kirjoittaneen Patarumpusinfoniaansa sopivasti jyskettä – kun peruukit tuppasivat katsomossa putoilemaan herrojen torkahdellessa.

Tämä Tabu oli minulle jotain muuta kuin Mukan Tabu. Se on varmasti Smedsin Tabu, joka jättää kysymyksiä katsojalle. Ja sopii taas hienosti kansalliselle päänäyttämölle, jossa uskalletaan ja pitää kyseenalaistaa.  

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat