marjakrons

Takkuista työtä olla teatterinjohtaja

Kyllä on kovaa olla nykyään teatterinjohtaja. Pitää johtaa luovasti toimivaa yhteisöä ja samalla tehdä tulosta riskibisnekseksi luokitetulla alalla.

Ajatus käy aina mielessä, kun käyn teatterissa. Nyt ajatukseni on painettu kirjaksi asti, kun entinen teatterinjohtaja Aila Lavaste haastatteli 14 teatterinjohtajaa ympäri Suomen. Suru tuli puseroon kirjaa lukiessa. Johtajalla pitäisi olla vahva perusosaaminen, sosiaalisia taitoja ja annos huumoria. Lopputuotoksen onnistuminen mitataan tunteilla eli elämyksinä. Ja taloudellisesti kannattavaakin touhun pitäisi olla.

Suomen ammattiteatterien johtajat tuntuvat olevan nomadeja, jotka kulkevat talosta toiseen väistellen byrokraattien, kuntien virkamiesjohdon ja luottamusmiesten asettamia ansoja. Lavaste kuljettaa tekstiä omien kokemustensa ja haastateltujensa kokemusten valossa.

Teatterinjohtaminen ei juurikaan houkuta: rekrytoijat ovat amatöörejä ja asiakkaat eli yleisö arvaamatonta. Johtajat ovat ite-johtajia, jotka hakevat johtamisoppeja kaupallisilta yrittäjiltä: niinpä teatterinjohtaja on trendien aallonharjalla eli  sisältöjohtaja, tulosjohtaja, vaeltava johtaja, velhojohtaja - tai osa-aikajohtaja, kuten käytännössä useimmiten.

Kyllä johtajankin veri lavalle vetää, niinkuin Asko Sarkolan - tai hänen on pakko uhrautua, kuten Kirsi-Kaisa Sinisalo tekee Hämeenlinnassa, eli repii selkänahastaan sekä näyttelijäntyön että talon johtamisen laskujen hyväksymisestä alkaen henkilökohtaisten kriisienkin keskellä. Ja ohjatakin pitäisi, niinkuin pääjohtaja Mika Myllyaho. Myllyahon lopputulos oli tunnin mittainen yhdennaisen veretön, mutta tyylikäs show Alli Jukolasta. Nappivalinta, kun toisella puolella, päänäyttämöllä,  menee rahaa ja resursseja nielevä suurtuotanto. Niin että kyllä Sarkola (Kaupunginteatterissa on meneillään mittavat henkilökuntaperkuut, kiitos eläköitymisten ja talon remontin) yhtä hyvin kuin  Myllyaho varmasti muistavat, että debet on  vasemman käden puolella.

Jotenkin ei Lavasteen tuotos kuitenkaan säälitä. Vielä kamalampaa olisi olla esimerkiksi päätoimittaja: tulosvastuussa narsististen neurootikkojen joukosta auringonlaskun alalla. Tuntuuko tutulta?

Aila Lavaste: Vieraassa Takissa. Like 2015, 272 s, kattava henkilöhakemisto.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Soljuva teksti, huolesta ja murheesta, jota ilmeisesti on piilossa. Johtajilla on aina paineita, miksi teatteri tekisi siitä poikkeuksen? Koskahan suomalaiset ymmärtävät tukea johtajiaan? Tämä oli hyvä alku. Kiitos Marja Krons.

Käyttäjän ILgron11 kuva
Irja Laamanen

Ari, tuo sama tuli mieleen johtamisesta. Ei ole helppoa missään, mutta siitäkin ilosta maksetaan ja monessa paikassa monin verroin enemmän kuin muista vastuullisista tehtävistä. Teatterissa ja asiantuntijaorganisaatioissa johdettava henkilöstö ei ole siitä helpoimmasta päästä. Aina työpaikoilta, jokaisesta työpaikasta löytyy myös hankalia yksilöitä, eikä sellaisten kanssa työskentelyyn ole missään tukea ja oppia.

Joku silti haluaa johtajaksi. Kaikilla ei siihen ole kykyjä, ehkä luopuvat pian silloin tai jatkavat ja kiusaavat alaisiaan. Missä olisi Suomen parasta valmennusta johtamiseen? Onko sellaista saatavissa vai pitääkö se vain hankkia kantapään kautta? Hyviä johtajia tarvitaan, mutta myös hyviä alaisia, joka sitten onkin jo kimurantimpi asia.

Kysymyksesi koskahan suomalaiset ymmärtävät tukea johtajiaan, liittynee enemmän poliitikoihin kuin yritysten ja yhteisöjen johtajiin? Yleinen ja monitahoinen, johon ei ole helppoa vastausta.

Luen parhaillaan kirjaa teatterimaailmasta Sadie JOnesi: Ehkä rakkaus oli totta. Mielenkiintoinen nuorten ihmisten maailmaa ja teatterimaailmassa toimimista kuvaava teos. Siksi kiinnostaisi tuo blogistinkin kuvaama kirja.

Eilen teatterissa istuneena ja kauden viimeistä esitystä katsoneena, herätti ajatuksia teatterityöstäkin. TV:stä tutut esiintyjät elävässä teatterissa hauskuuttamassa katsojia. Pian oli Miitta Sorvali sitten jo samassa junassa kotimatkalla kuin me teatterista palaavatkin. Jotenkin tuli hyvin voimakkaasti silloin mieleen teatteri työnä. MIetin miten pitkän päivän hän ja ne muut esiintyjät eilen tekivät ja miten äitienpäivää viettivät. Kahdella ainakin on lapsia, äitejä ja työtä oli tehtävä äitienpäivänäkin. Kuinka monta ihmistä oli taustalla töissä samaan aikaan? http://www.aleksanterinteatteri.fi/esitys/113045

Käyttäjän arialsio kuva
Ari Alsio

Kaikki tuo on totta mitä Irja kirjoittaa. Hyvin olemme samaa mieltä tässä kimurantissa kysymyksessä.

Tämän blogin suosituimmat